REKISTERÖIDY

Keskustelut

« Takaisin keskustelujen etusivulle

---

Näille alueille voit kirjoittaa rekisteröitymättä

» Jari Sinkkonen nettivieraana

Näytä viestit peräkkäin | Näytä viestipuu

Viesti

Vierailija - 9.2.2010 11:40  (1/1)

Mikä on liikaa?

Edellinen narsismiaihe sai minut taas pohtimaan omia kokemuksiani...

Itse erosin miehestäni paitsi vakavien parisuhdeongelmien, myös lasten vuoksi. Isällä oli paljon narsisitisen luonnehäiriön piirteitä kaikkine lieveilmiöineen, tosin itse en uskaltaisi "kotidiagnoosia" tehdä.

Lasten kasvatukseen hänellä liittyi jatkuvat ylilyönnit; läppäisyjä, tukistuksia jne. Kuitenkin näihin ylilyönteihin liittyi jonkinlainen kontrolli. Myös kielenkäyttö oli mielestäni luokatonta.

Neljä vuotta eron jälkeen oli isompi tilanne. Mielestäni kuritus oli saanut sellaiset mittasuhteet, että olin yhteydessä perheneuvolaan, josta lähti lastensuojeluilmoitus. Tulos: Isä oli ilmoittanut, ettei aio saapua keskusteluun lastenvalvojan kanssa. Aikansa suostuteltuaan viranomaiset luovuttivat. Asia jäi pöydälle makaamaan. Tietysti isän mielestä minä olin kelvoton surkimus ja manipulaattoti, joka haluaa tuhota lasten ja isän välit.

Lopulta perheneuvolassa minulle sanottiin, ettei sosiaalityössä ikinä saisi mennä asiat näin, mutta kun kiire painaa päälle paljon pahempien ongelmien kanssa. Minun tehtäväni kuulemma äitinä on itse ratkaista, päästänkö lapset isänsä luo.

Mielestäni vaatimus oli minulle äitinä kohtuuton. Olin aina yrittänyt ymmärtää ja tukea lasten ja isän välejä. Tämä viimeisin tapahtuma sai silmäni aukeamaan, olin painanut villaisella itseni syyllistäen niin lasten ajoittain ala-arvoisen kohtelun kuin itseenikin kohdistuvat henkiset ja ajoittain fyysiset loukkaukset.

Pahinta tilanteessa oli, että lasten isä oli ja on edelleen myös mukava, huumorintajuinen ja lapsista välittävä. Jostain syystä luonteessa vain on se pimeäkin puoli, joka nostaa päätään erityisesti jos asiat eivät mene hänen tahtomallaan tavalla. Tästä piirteestä puhuminen oli jo liittomme aikana tabu, josta puhuminen johti raivostumiseen.

Olen itse äitinä usein pohtinutkin, missä näissä asioissa menee raja? Itselläni äitinä tilanne on jo helpompi, lapset ovat isompia ja mielestäni voivat jo arvioida käymisiään ja suhdettaan isäänsä. Kuitenkin vieläkään ei ole helppoa kun lapset lähtevät. Pelkään edelleen lasten ja isän riitoja. Usein koen etteivät lapset kehtaa kieltäytyä lähtemästä isälleen, jottei tämä loukkaantuisi. Lisäksi lapset pahoittavat usein mielensä, kun isä arvostelee minua äitinä ja ihmisenä melko sivistymättöminkin ilmauksin.

En kiistä etteikö näillä tapaamisasioilla ratsastavia riitapukareita olisi. Tuntuu vain, että tämä valtataistelu on pois paitsi heidän myös koko suomalaisen yhteiskunnan lapsilta. Nimittäin jo nyt ovat muodostuneet kliseiksi väkivaltaiset isät ja manipuloivat äidit. Kun sitten näitä syytöksiä heitellään ilmaan surutta, jäävät asiat syytösten takana selvittämättä.

» Jari Sinkkonen nettivieraana