Keskustelut

« Takaisin keskustelujen etusivulle

---

Näille alueille voit kirjoittaa rekisteröitymättä

» Jari Sinkkonen nettivieraana

Näytä viestit peräkkäin | Näytä viestipuu

Viesti

Vierailija - 9.2.2010 11:40  (1/3)

Mikä on liikaa?

Edellinen narsismiaihe sai minut taas pohtimaan omia kokemuksiani...

Itse erosin miehestäni paitsi vakavien parisuhdeongelmien, myös lasten vuoksi. Isällä oli paljon narsisitisen luonnehäiriön piirteitä kaikkine lieveilmiöineen, tosin itse en uskaltaisi "kotidiagnoosia" tehdä.

Lasten kasvatukseen hänellä liittyi jatkuvat ylilyönnit; läppäisyjä, tukistuksia jne. Kuitenkin näihin ylilyönteihin liittyi jonkinlainen kontrolli. Myös kielenkäyttö oli mielestäni luokatonta.

Neljä vuotta eron jälkeen oli isompi tilanne. Mielestäni kuritus oli saanut sellaiset mittasuhteet, että olin yhteydessä perheneuvolaan, josta lähti lastensuojeluilmoitus. Tulos: Isä oli ilmoittanut, ettei aio saapua keskusteluun lastenvalvojan kanssa. Aikansa suostuteltuaan viranomaiset luovuttivat. Asia jäi pöydälle makaamaan. Tietysti isän mielestä minä olin kelvoton surkimus ja manipulaattoti, joka haluaa tuhota lasten ja isän välit.

Lopulta perheneuvolassa minulle sanottiin, ettei sosiaalityössä ikinä saisi mennä asiat näin, mutta kun kiire painaa päälle paljon pahempien ongelmien kanssa. Minun tehtäväni kuulemma äitinä on itse ratkaista, päästänkö lapset isänsä luo.

Mielestäni vaatimus oli minulle äitinä kohtuuton. Olin aina yrittänyt ymmärtää ja tukea lasten ja isän välejä. Tämä viimeisin tapahtuma sai silmäni aukeamaan, olin painanut villaisella itseni syyllistäen niin lasten ajoittain ala-arvoisen kohtelun kuin itseenikin kohdistuvat henkiset ja ajoittain fyysiset loukkaukset.

Pahinta tilanteessa oli, että lasten isä oli ja on edelleen myös mukava, huumorintajuinen ja lapsista välittävä. Jostain syystä luonteessa vain on se pimeäkin puoli, joka nostaa päätään erityisesti jos asiat eivät mene hänen tahtomallaan tavalla. Tästä piirteestä puhuminen oli jo liittomme aikana tabu, josta puhuminen johti raivostumiseen.

Olen itse äitinä usein pohtinutkin, missä näissä asioissa menee raja? Itselläni äitinä tilanne on jo helpompi, lapset ovat isompia ja mielestäni voivat jo arvioida käymisiään ja suhdettaan isäänsä. Kuitenkin vieläkään ei ole helppoa kun lapset lähtevät. Pelkään edelleen lasten ja isän riitoja. Usein koen etteivät lapset kehtaa kieltäytyä lähtemästä isälleen, jottei tämä loukkaantuisi. Lisäksi lapset pahoittavat usein mielensä, kun isä arvostelee minua äitinä ja ihmisenä melko sivistymättöminkin ilmauksin.

En kiistä etteikö näillä tapaamisasioilla ratsastavia riitapukareita olisi. Tuntuu vain, että tämä valtataistelu on pois paitsi heidän myös koko suomalaisen yhteiskunnan lapsilta. Nimittäin jo nyt ovat muodostuneet kliseiksi väkivaltaiset isät ja manipuloivat äidit. Kun sitten näitä syytöksiä heitellään ilmaan surutta, jäävät asiat syytösten takana selvittämättä.

Vastaukset

Vierailija - 6.4.2010 20:46  (2/3)

Analyysi

Olipa hienosti analysoitu vaikeaa aihetta!

Vierailija - 12.4.2010 18:59  (3/3)

Rajan vetämisen vaikeudesta

Minäkin olen usein pohtinut sitä mihin raja tulee vetää, kun ex-puoliso on hankala, hänellä on jokin lapsille vahingollinen persoonallisuuden piirre tai elämäntapa/elämän arvot tekevät hänestä huonon vanhemman. Lapsieni isä on liike-elämän huipulla toimiva varakas ihminen. Hän ei siis ole renttu, vaan hän on monella tapaa menestynyt ja hurmaa muut tiedoillaan, osaamisellaan, käytöstavoillaan ja esiintymiskyvyllään.

Hän on kuitenkin hyvin hankala ex-puoliso ja etäinen isä, joka rakastaa lapsiaan samassa suhteessa kuin nämä menestyvät. Toisin sanoen, jos lapsi epäonnistuu jossakin, eli on vain keskinkertainen, hän ei saa isältään rakkautta. Isä on myös paljon poissa lastensa elämästä. Hän tekee osan vuodesta niin paljon töitä, että ei ehdi viettää aikaa lastensa kanssa. Osan vuodesta hän asuu ulkomailla lomaillen. Meillä on tapaamis- ja muut lapsia koskevat sopimukset olemassa, mutta hän ei kunnioita niitä lainkaan. Hän ilmoittaa minulle kaksi kertaa vuodessa ne ajat, jolloin hän on lasten kanssa. Se tarkoittaa noin 4 krt vuodessa 1-2 vrk kerralla ja lisäksi 1-2 lomaviikkoa ulkomailla. Tapaamisten aikana isä ei suostu huolehtimaan siitä, että esimurrosikäiset lapset pääsisivät harrastuksiinsa tai tapaisivat ystäviään. Lomaviikot ovat harvoin samaan aikaan kuin koulujen lomat. Lisäksi tapaamiset usein peruuntuvat viime tingassa tai niissä tapahtuu muita olennaisia muutoksia. Esimerkiksi kotiin palaamisessa niin, että ex-puolisoni palauttaa lapset yllättäen kotiin aamulla, vaikka paluun piti olla illalla. Sen seurauksena lapset eivät ole ehtineet pakata tavaroitaan, ei ole avaimia ja puhelimia yms. Jos en satu olemaan kotona, he odottavat rapussa tuntukausia ja nyt kun osaavat, he tilaavat huoltopalvelun avaamaan oven.

Hän ja hänen nykyinen vaimonsa haukkuvat minua jatkuvasti lapsille. He myös haukkuvat lapsia sellaisista asioista, joissa nämä epäonnistuvat. Yleensä tämä haukkuminen ja vähättely on aika hienovaraista, sellaista johon on vaikea puuttua kun itse ei ole paikalla sitä näkemässä. Viimeisen parin vuoden aikana epäonnistumisien (meillä näitä on ollut: vaikeus saada kavereita uudessa koulussa, koulukiusaamisen uhriksi joutuminen, pitkäaikaissairaus, yökastelun pitkittyminen, painonnousu) takia ex-puolisoni ja hänen nykyinen vaimonsa ovat saaneet vihanpurkauksia, silmittömiä raivokohtauksia lapsiemme ollessa paikalla ja muutaman kerran myös silloin kun he ovat tavanneet minut lasten hakutilanteessa. Vuosi sitten ex-mieheni teki minuun kohdistuvan täysin valheellisen lastensuojeluilmoituksen. Lastensuojelu lähetti lasten nimellä kotiin kirjeen, jossa lapset kutsuttiin keskustelemaan heidän tilanteestaan kotona. Lapset avasivat kirjeen koulusta tullessaan ja pelästyivät pahasti. Lopulta lastensuojelu ei ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin – eihän syytäkään ollut. Tilanne on kuitenkin lasten kannalta todella surullinen, koska heidän mielestään isän toiminta on pelottavaa. Aikoinaan hän pitkitti elatus-, huolto- ja tapaamissopimusten tekoa vuosien mittaiseksi neuvottelu – ja oikeudenkäyntirumbaksi. Sen onnistuin lapsilta peittämään, vaikka pitkittyminen merkitsikin taloudellista ahdinkoa. Lastensuojeluilmoituksen paljastuttua lapsemme eivät ole halunneet tavata isäänsä. Onneksi he ovat jo niin isoja, että pystymme puhumaan heitä vaivaavista asioista. Näihin keskusteluihin ja isäsuhteen pohdintaan kuluu aika-ajoin paljon aikaa. He vaikuttavat ikäisekseen todella kypsiltä ja järkeviltä – itse en saman ikäisenä olisi edes löytänyt sanoja näille asioille, ei tosin tarvinnutkaan, koska vanhempani olivat läsnä olevia ja vastuuntuntoisia aikuisia.

Olen joustanut monta vuotta, vaikka tilanne on monella tapaa sotkenut minun ja lapsiemme elämää. Aikaisempina vuosina maanittelin lapsia menemään isälleen ja puhuin hänestä kaikkea mahdollista kaunista. Nyt en enää juuri keksi muuta kuin että hän on kuitenkin teidän isänne ja varmasti rakastaa t eitä, vaikka teistä ei siltä juuri nyt tuntuisikaan. Olen hakenut apua perheneuvolasta ja siellä olemme ex-puolisoni kanssa käyneet keskustelemassa. Nuo keskustelut eivät ole auttaneet. Ex-mieheni haukkuu siellä minua ja perheneuvolan työntekijät yrittävät saada kumpaakin meistä ”tulemaan puolitiehen vastaan”. En ymmärrä mikä tuo puolitie minun osaltani olisi. Eivätkä perheneuvolan työntekijätkään osaa kysymykseeni vastata.

Onneksi nyt on hiljaista heinäkuuhun asti, koska ex-puolisoni ehtii tavata lapsensa seuraavan kerran vasta silloin. Toisella puolella maapalloa. Helpointa olisi jättää viikon lomatapaaminen välistä, koska lapset pelkäävät eivätkä halua matkustaa tapaamiseen. Haluaisin lapsilleni turvallisen isäsuhteen, joka kannattelee heitä elämässä. Vanhempani ja läheisemme ovat sitä mieltä, että vahingoitan lapsia, jos painostan heitä tapaamaan isäänsä. En tiedä mitä kannattaisi tehdä.

» Jari Sinkkonen nettivieraana